maanantai 1. huhtikuuta 2019

Painajainen joka melkein toteutui

Kuulumispostaus on puolitiessään, mutta tämä ajoi nyt edelle. Julkaisupäivästä huolimatta ei ole aprillipilaa (olisikin).

Talli jolla Totti asustaa, on isohkon asfalttitien vieressä. Tämä on oikeastaan ainoa isompi miinus tallilla. Pari sellaista kertaa muistan kun joku karannut hevonen on painellut tielle mutta yleensä onneksi jäävät pihaan tai läheiselle pellolle.

Meillä oli Totin kanssa oikein onnistunut Sarahin valmennus viikko sitten sunnuntaina. Maanantaina menin vielä maneesissa, pienet kertaukset valmennuksesta jonka jälkeen rentoa isoa laukkaa molempiin suuntiin sekä rennot loppuravit. Tiistaina oli ajatuksena pitää kävelytyspäivä palautumisen merkeissä.



Aurinko paistoi ja linnut lauloivat, pistin aurinkolasit päähän, tallikenkinä toimivat kumpparit jalkaan. En vaihtanut siistejä työfarkkuja ratsastushousuihin. Laitoin Totille suitset päähän, en kuitenkaan liinaa tai ketjunarua koska aina se on suitsien kanssa käyttäytynyt kotipihassa.
Samantien oli selvää että nyt ei ollut väsymystä tippaakaan vaan ennemmin kevättä rinnassa. Pientä röhkimistä vaikka kävelikin päällisin puolin nätisti vieressäni. Parkkipaikalla pari pikku loikkaa ja siitäkin vielä tasaantui. Sitten tallin pihassa Totti säpsähti jotain ja säntäsi kylkimyyryä poispäin niin vauhdilla että menetin tasapainoni, jota se säikähti vielä enemmän ja rykäisi minut kumoon tallipihan kovalle hiekalle. Ihan ohikiitävän hetken raahauduin sen perässä jonka jälkeen ohjat pääsivät irti kädestä.
Se laukkasi tallin talon ympäri niin lujaa ettei vähän matkan päässä seissyt kaveri ehtinyt sitä vastaan. Villin ja vapaan hevosen matka jatkui pihatietä pitkin asfalttitietä kohti. Lähdin juoksemaan täysillä tallin läpi, ehtiäkseni vastaanottamaan Tottia tien päädyssä. Olin kuitenkin ihan hitusen liian hidas ja villiintynyt hevonen paineli asfalttitielle.

Tiellä liikennöinyt tukkirekka oli ilmeisesti vasta kääntynyt tielle hitaassa vauhdissa ja pysäytti tallin tienhaaraan. Hevonen lähti kaupunkia kohti, menin sen perässä tien keskellä jotta tukkirekka ja sen perään pysähtyneet autot tajusivat pysyä paikoillaan. Vastaan ei tullut yhtäkään autoa. 
Totti kääntyi seuraavasta tienhaarasta kohti naapurin kotitallia. En tiedä palauttiko naapurin hevosten huolestunut hörinä sen "maan pinnalle", mutta karkulainen kääntyi kohti kotia, heinä/laidunpellon ja tien välissä olevalle kaistaleelle. Tuolta peltokaistaleelta sain sen kiinni.

Ohjat olivat menneet toisen etujalan ympäri, avasin ne tutisevilla sormilla. Tallityöntekijä avasi meille portin naapurin pellolle jolloin pääsimme kauemmas tiestä. Kun sain hevosen pesupaikalle, se suorastaan tärisi. Aloin jo laittamaan sille suojia ja mutisin juoksutuksesta jotta näkisin miten liikkuu, kun adrenaliinin laskiessa tunsin että polvissa kirveltää. Vilkaisin alaspäin ja totesin verta olevan molemmissa polvissani reilusti, niin paljon ettei mistään laastareista ollut apua. Vein hevosen kuitenkin maneesiin ja talutin hetken, niin että molempien hengitys tasaantui.




Tuossa oli niin ison, aivan lopullisen katastrofin ainekset että en oikein pysty edes ajattelemaan asiaa. Samana iltana tärisytti ja itketti kotona ja nukuin hyvin katkonaisesti seuraavan yön. Nyt pitää tietysti keskittyä siihen että kaikki osapuolet ovat hengissä ja ainakin päällisin puolin hyvissä voimissa, eli kaikki jossittelut ovat turhia.

Vielä näyttää siltä, että otin itse isoimmat arvet tapahtuneesta. Polvien paranemisessa kestää jokusen hetken, ja menneenä viikonloppuna delegoinkin luottokavereita Totin selkään. Tuota ennen juoksutin kaksi päivää putkeen, teettäen siirtymistä toisensa perään eli kunnon kuuliaisuusharjoituksia. Kaikki taluttelut paikasta toiseen on varotoimena hoidettu ketjunarun kanssa ja Totti onkin ollut aivan normaali, kevyesti käsiteltävä ja kiltti oma itsensä.

Kuten edellisestä ehkä huomaa niin vaikein asia on luottamus - sekä itseeni että hevoseen. Nyt kun pitäisi olla aivan täysin normaalisti ja viilipyttynä, suorastaan korostetun varma ja rauhallinen, vaatii todella paljon ajatustyötä etten ala itse säpsähtelemään ja ajattelemaan "nyt se lähtee". Ajattelen melko kauhulla myös tulevan silmäoperaation (pieni teaseri ) jälkeistä muutaman viikon toipilasaikaa. Siihenkin on onneksi vielä muutama viikko ja saattaa siirtyä vielä eteenpäinkin.


12 kommenttia:

  1. Huh, kylläpä oli hurja tilanne. Meillä hevoset ovat saaressa ja tämä sijainti on hevosten kannalta turvallinen. Kun Tuikulla oli tässä karkailutaipunuksia tarhasta niin harmi oli enemmän ylimääräisessä työssä kuin siinä, että ovat päässeet irti. Täällä hevoset pysyvät tallin ympäristössä ja tätä olen useampaan otteeseen ihmetellyt kun ei ne hevoset kauemmaksi lähde. Kerran oli ori päässyt yön aikana tarhasta ja aamulla se oli tiellä nukkumassa siis saaren yleistie. Täällä ei kovin paljon ole liikennettä.

    Voin hyvin samaistua jälkishokkiin ja oletan, että Totti on vaistonnut myös sinun tilasi ja se on varmaankin lisännyt senkin reagointia. Onneksi teille kävi lopulta hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teillä on kyllä ihanat paikat ja maastot siellä! :)

      Poista
  2. Huh, hyvä, että selvisitte ilman suurempaa katastrofia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep sanos muuta, on tuo ollut monesti mielessä tässä viikon mittaan. <3

      Poista
  3. Karsea tilanne! Onneksi selvisitte säikähdyksellä.

    VastaaPoista
  4. Hirveä tilanne! Onneksi ei käynyt pahemmin.

    Voin niin samaistua tuohon luottamus-asiaan. Opin Leon kanssa olemaan koko ajan niin varuillani että uuden ponin kanssa on ollut haastavaa rakentaa luottamusta. "Kohta se lähtee"-ajatus on niin syvällä takaraivossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen oikein miettinyt, käykö niin että "tuudittaudun" liikaa semmoiseen hyvään fiilikseen ja rentouteen, niin että olenkin yllätettävissä. Kun ei sitä saisi viulunkielenäkään olla, niitä kauhukuvia pelkäillen. Tarpeeksi skarppina mutta kuitenkin rentona, ja vielä hevoselle sama resepti. Tästä sitten taas palauttelemaan luottamusta. Mielessä tämä läheltä piti- tilanne pysyy varmasti hyvin kauan. :/

      Poista
  5. Hui sentään!! Onneksi tämä päättyi onnellisesti.

    Olen itsekin juossut hevoseni perässä asvalttitiellä, en enää muista missä tilanteessa se pääsi irti, mutta laukkasi vauhkona silloisen kotikylän (kohtuullisen hiljaista) kylätietä pitkin. Epäonneksemme asuimme mäen päällä joten nyppylän takaa ei nähnyt mitään - ei siis olisi autolla/bussilla/rekalla mitään mahdollisuuksia reagoida irrallaan vastaanlaukkaavaan hevoseen ennen mahdollista törmäystä. Sillä kertaa ei autoa tullut ja sain hevosen jostain pusikosta kiinni, mutta tämän lukeminen palautti sen kauhun lamaannuksen jalkoihin ja vatsanpohjaan, kun ei pysty muuta tekemään kuin juoksemaan perässä ja toivomaan, ettei ketään tule mäen takaa. Tästä on aikaa kutakuinkin 19 vuotta, mutta kauhu on ja pysyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi teidän tapauskin päättyi turvallisesti aikanaan!
      Uskon todella hyvin että kauhu on ja pysyy, sellainen fiilis on itselläkin vaikka nyt pitäisi tietty keskittyä tekemiseen sellaisella positiivisella fiiliksellä.

      Oli melko lähellä etten samantien buukannut hevoselle muuttoa metsän keskelle, mutta ei se riskien välttelykään mikään loputon tie ole. Toki edelleen pyörittelen ajatuksissa pientä "maastoilulomaa/kesäretkeä" kaverin tallille, täytyy katsoa toteutuuko.

      Poista
  6. En osaa sanoa kuin hui! Juuri eilen ajelin siitä ohi ja näen silmissäni kaikki kohdat, huh huh...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, onhan tuossa sijainnissa riskinsä! Kyllä itseänikin kylmää edelleen kun näen esim niitä rekkoja paahtamassa ohi.

      Poista