Totilla oli touko-kesäkuussa toden teolla kevättä rinnassa eli nyt seuraa tarinaa sen laidunseikkailuista.
Samaan aikaan sattui monta muuttujaa, eli ensinnäkin Totin rakas tarhakaveriruuna oli reissussa pari viikkoa. Siihen päälle tammojen kovat kiimat ja kesän ensimmäiset ötökät, ja hevosten puolipäivä-laidunnus vähän eri järjestyksessä kuin normaalisti tarhoissa ovat (siis tottakai tarhakaverit samassa, mutta vieruskavereissa oli vaihtelua). Tuloksena yksi yksinäinen suomenruuna pää sekaisin. On kuulkaa kovin kiitollista kuulla että se oma hevonen on painanut sähkölangoista houdinina viereiselle laidunlohkolle parin pv-tamman seuraksi. Ja vielä kiitollisempaa oli, että tämä tapahtui muutamana päivänä! Päädyin laittamaan ihottumaloimen jotta se minimoisi edes ötökkä-ärsytyksen. Tämä tuntuikin auttavan - ja sitten sain huokaista helpotuksesta kun tarhakaveri kotiutui reissultaan. Totin elämä on siis jälleen järjestyksessä, paitsi edelleen se hörisee kovin Adonismaisesti muutamalle tammalle...
Tänä kesänä Totti ei ole siis yötäpäivää laitumella vaan pysymme maneesitallilla. Suunnitelmissa kun siintävät viisivuotiaiden suomenhevosten laatuarvostelut syyskuussa. Toisaalta ihan hassu olo koska aiempiin kesiin on aina kuulunut laidunnus tai muuten 24/7 ulkoilmaelämä, mutta Totti tuntuu nyt sen verran tyytyväiseltä elämäänsä (poislukien tuo edellämainittu episodi) että saa pysyä näillä sijoillaan.
Allaolevassa kuvassa arsenaalina siis loimi, huppu, sekä riimussa pari pätkää sähkölankaa. Tuolla hetkellä Totin lempinimeksi oli vakiintumassa Apina. :) Nyt olen jättänyt loimen pois kun se tuntuu naftimmalta lavoista kuin viime kesänä.
Viime aikojen ratsastukset ovat sujuneet melko kivasti, vaikka valmennuksissa en ole päässyt käymään tässä kuussa. Olen keskittynyt itse olemaan rento ja maalailematta piruja seinille. Kyttäily on vähentynyt huomattavasti, kun olen tietoisesti vilkaissut aivan toisaalle heti jännittymisen hetkellä, ihan muina miehinä. Käytännössä Tottikin on unohtanut "pelottavat" asiat aina vaan paremmin. Todella pieni asia ja varmasti monelle ihan itsestäänselvyys, mutta minulta tuo on vaatinut melko paljon ajatustyötä. Lyhyellä aikavälillä heti ulkokauden alussa tuli parikin melkein-jalkautumista, jotka oikein lietsoivat sitä että ennakoin yhä enemmän "mitä se voisi nyt pelätä"... Ja jos satulassa istuja kyttäilee nurkkia niin hevonenkin tekee sitä aivan varmasti!
Myös satulaa muokattiin taas ja nyt käytössä on Batesin sininen kaari. Jonkunlaista satulanpaikkaa tuo pikkuruuna on siis kasvattanut itselleen. Satulan myyjä sanoi vuosi sitten ettei oikein osaa arvioida tuleeko Totti levenemään vai kaventumaan ajan mittaan. Vaikka massaa ja lihaksia tuntuu muuten kertyneen lisää, niin kai tuo satulanpaikan muotoutuminen ja pieni "vauvanpyöreyden" kaventuminen kuuluu kasvunvaiheeseen.
Hetken ehdin valitettavasti ratsastaa hieman liian leveällä satulalla, joka kuitenkin silmämääräisesti istahti selkään kivasti. Silloin tuntui siltä että Totti oli päässyt niskan päälle kyttäilyn kanssa, olin itse ihan hukassa satulassa ja mikään ei sujunut. Oli kertakaikkiaan taas sellainen olo että olen hyvää vauhtia pilaamassa hevostani. Onneksi samalla tallilla on meidän luottovalmentaja joka kiinnitti huomioni satulaan. Ensi hätään laitettiin karvaromaani alle ja sitten kävin hakemassa sinisen etukaaren. Ensimmäistä kertaa kun ratsastin niin että satulassa oli sininen kaari, Totti tuntui oikein huokaisevan. Koin suurta helpotusta ja toisaalta harmitusta - niitä jälkikäteisiä itsesyytöksiä, etten huomannut heti tilannetta. Taas note to self- osastoa: Jos joku asia tökkii, niin kannattaa katsoa ihan todella ajatuksella ja vaikka avustajan kera varusteet ja muut läpi, ennen kun on heittämässä kirvestä kaivoon oman harrastuksen osalta.
En oikein edes tiedä mikä on se "iso epäonnistuminen" jota pelkään. Onko se sitä, että odotan jonkun sanovan että "pitäisi senkin myydä se kiva nuori pois" - jonkunlainen huijarisyndrooma siis? Sellaisista asioista on kuitenkin turha stressata - Totti on luotettavan ammattilaisen ratsutuksessa säännöllisesti ja toki käyn itsekin valmennuksissa aina kun kynnelle kykenen. Tallilla ja ystäväpiirissä on apua saatavilla. Onko kyse siis vaan itse asetetuista paineista: edistymisen pitäisi olla jotenkin ällistyttävän nopeaa kun kerrankin alla on melko lupaava hevosystävä? Näitä asioita olen paljon miettinyt ja nyt päässyt toivottavasti pahimmasta stressistä ylitse - ainakin tällä erää. Pääasia että positiiivisuus ja ilo pysyy mukana menossa, ja se käy ihan luonnostaan tuon kuvassa näkyvän iloisen hevosen kanssa. :)
