perjantai 23. tammikuuta 2015

Kuulumisia maneesijaksolta

Hevosihmisistä on sanottu hassunhauskasti että uskonnon arvosana on kymppi ja laskento nelonen. Mutta mitä sitten jos se usko alkaa horjua? Uskolla tarkoitan tässä tapauksessa luottamusta omaan tekemiseen, siihen että osaisi tehdä järkeviä asioita oman hevosen kanssa.

Koko ajan takaraivossa kolkuttaa haave siitä että se lupaava nuori olisi aikuisena osaava ratsu, mutta polku tuntui olevan hukassa loppusyksystä - alati virtaa keräävän hevosen, vaihtelevien kelien ja epävarmuutta keräävän ratsastajan yhdistelmässä. Maneesille lähteminenkin tuntui ylivoimaisen vaikealta, arki-illat lyhyiltä ja pussipimeiltä, viikonloppuisin sitten taas oli valoisaa joka mahdollisti maastoilun.

Onneksi olin jo viime kesänä puhunut tutun valmentajan kanssa pienestä leirijaksosta, joten ennen joulua (kun vielä podin lainaratsulta tippumisesta aiheutuneita kolhuja) oli hyvä aika muistutella ja tarkentaa ajankohtaa. Kun ajankohta oli sovittu, huokaisin syvään ja keskityin vaan pitämään molemmat ehjinä sinne asti. Mitään ikävää ei siis tapahtunut ja olihan meillä mm. ihanat joulumaastot, mutta joka lenkki oli vähän edellistä jännittyneempi, hevonen pystypäisempi ja rentoja pätkiä oli vähemmän. Olisi se varmaan siitä tasaantunut ajan mittaan, reippaalla tasaisella liikutuksella kun olisin vaan saanut oman varmuuteni takaisin.

Silti oli helpottavaa mennä hetkeksi tutulle maneesitallille, ja ikäänkuin luovuttaa vastuu tutulle valmentajalle. Ensimmäisen viikon maanantaina odotin jännittyneenä tietoa siitä, miten on mennyt ja kun sain viestin että kaikki on mennyt hyvin, niin huokaisin taas helpotuksesta. Molemmat viikot ovat menneet samaan malliin, eli alkuviikosta pari ratsutuskertaa (työt ovat haitanneet harrastuksia eli en ole valitettavasti päässyt katsomaan), molempina torstaina on ollut valmennustunti, jonka aluksi valmentaja on ratsastanut hetken aikaa alle niin olen päässyt kunnolla tuntemaan miten ratsun pitäisi kulkea. Valmennustunnin jälkeen loppuviikosta on ollut ohjelmassa vielä ratsutus tai ainakin juoksutus. Väliviikonloppu oli ihan vapaata miettimisaikaa, mikä tuntui tekevän tosi hyvää Totille!

Viime viikon keskiviikkona leuka loksahti kun näin Totin liikkeessä, taitavan ratsastajan kanssa maneesin hyvällä kuitupohjalla. Olen toki aiemminkin ihaillut sitä, jo alkuratsutuksen aikaan, mutta tuntui siltä että hevonen oli edennyt viime aikojen "maastoilumoodista" valovuoden verran!
Ja kun kiipesin itse selkään, niin se tuntui heti todella herkältä ja pehmeältä. Ihan Hevoselta eikä varsalta. Tunnilla tuli myös noloja havaintoja, esimerkiksi oma ratsastuskuntoni on ihan pohjamudissa! Parin harjoitusravikierroksen jälkeen tuntui jo siltä että happi loppui kun ratsuhan oikeasti ravasi pyöreänä. :) Ohjelmassa siis kunnonkohotusta ja syvien lihasten esiin kaivamista. Laukka tuntui vielä paljon ravia hankalammalta.

Eilen oli vuorossa tämänviikkoinen tunti. Taas sama kuvio, ensin valmentaja ratsasti hetken aikaa ja sen jälkeen kiipesin itse selkään. Sama homma tälläkin kertaa, ravissa sain hyviä pätkiä mutta laukka on vaikeampaa, tosin nyt pääsin jo vähän jyvälle. Olen siis aiemmin tyytynyt siihen että Totti nostaa laukan ja jotakuinkin jatkaa sitä (mikä on ollut hyvinkin helppoa esimerkiksi maastossa toisen perässä), mutta nyt pitäisi ratsastaa laukkaa. :)

Alla pieni videoklippi eilisestä tunnista, omaa menoani siis siinä puhelimella kuvattuna:



Vielä tämä viikonloppu ollaan maneesitallilla. Maanantaina päivällä Totti kengitetään, illalla käydään vielä yhdellä tunnilla, ja samoin alkuviikosta siirrytään uudelle kotitallille.

Mitä tapahtuu sitten siitä eteenpäin?

- Kaikessa ratsastuksessa, niin maastoilussa kuin muussa, hevosen pitäisi pysyä hyvässä kontaktissa ja pyöreällä kaulalla. Itsestäänselvyys? Jotenkin päässyt unohtumaan viime aikoina. Olen tyytynyt epävarmuuttani siihen "vähän sinnepäin"- menoon.
Hevonen on viimeistään nyt näyttänyt että tämä on ihan piece of cake, eli paine kohdistuu allekirjoittaneeseen, siihen että onnistun itse olemaan johdonmukainen kaikessa tekemisessä.

- Kotona paljon kiipeilyä (kunhan löydetään hyviä paikkoja), takaosaan lisää voimaa.

- Yritetään päästä tunneille säännöllisesti, mielellään viikottain.

- Mahdollisuuksien mukaan 1-2 (mielummin kaksi) samanlaista tiiviimpää ratsutus/valmennusjaksoa vielä ennen laatuarvostelukarsintaa joka on huhtikuun lopussa. Itse en siis aio esittää Tottia karsinnassa, älkää pelätkö.. ;)

- Yhtenä hyvänä liikutus/jumppausmuotona varsinkin jos pohjat sallivat pelkän käyntityöskentelyn, haluaisin harjoitella myös ohjasajoa. Pitäisi käydä ensin hakemassa tuntumaa ystävän hevoselta & ponilta joilla on ajettu valjakkoajoa.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Ruuna sisäoppilaitoksessa

Toissapäivänä, lauantaina oli vuorossa Totin kuljetus "maneesileirille" / Boot Campille , miten sitä haluaakaan kutsua. 

Vaihtelevat talvikelit toivat oman jännityksensä, varsinkin tällaiselle kuskille jonka ajokortin pikku-E on ollut viime vuosina käytössä lähinnä pari kertaa klinikkareissujen yhteydessä. Onneksi perheessä on nelivetoinen auto, vaikkei se olekaan mikään järeä maasturi. 
Viisaasti(?) järkeilimme vielä että olisi hyvä lähteä matkaan ennen sunnuntain vastaisen yön ja koko sunnuntain luvattua lumimyräkkää. No, totta toinen puoli - tosin vaihtoehtona oli jäätä joka paikassa! Parkkeerasin yhdistelmän jo tasaiselle maalle vähän matkan päähän tallista, ja kävelin tallille hakemaan Totin tarhasta, laitoin suojat jalkaan ja sitten matkaan. Pieni kävelymatka trailerin luokse ja pieni ruuna kipitti suoraan traileriin. Lähinnä se ihmetteli kun joutui odottelemaan lastautumista sen hetken kun heinäverkkoa säädettiin paikoilleen - että eikö me mennä jo... Luottoapurina oli jälleen avomieheni, joka alkaa olla jo ihan pro trailerihommissa. :)

Kun pääsimme isommille teille, oli kelikin varsin OK, ja 30km matka meni oikein sujuvasti. Purkuvaiheessa tuli vastaan taas yksi tuttu ärsytyksen aihe, eli Totti on hyvin innokas peruuttamaan pois trailerista ja heti kun silta avautuu, alkaa se peruuttelemalla kokeilla milloin takapuomi aukeaa. Ei ole mitenkään paniikissa, eli vaikuttaa vain kärsimättömältä. Mitenhän tuosta tavasta pääsisi parhaiten eroon? Ruokaämpäri naaman eteen siinä vaiheessa kun lastaussiltaa avataan, jos odottaisi rauhassa? Ollaan toki yritetty tehdä niin että puomi avautuu vasta sitten kun on rauhassa, eli ainakin sitä työtä jatketaan. 

Tallista löytyi Totille nimetty karsina johon se jäi rauhassa ikäänkuin ei olisi ollut päivääkään muualla. Tämä on siis sama talli mistä Totti lähti orilaitumelle 1-vuotiskeväänä. Ei ole ihan syntymäkoti, koska Totin syntymän aikaan talli toimi vielä eri paikassa, mutta joka tapauksessa vanha tuttu paikka. 



Eilen illalla kävin katsomassa Tottia ja taluttelin sitä hetken aikaa maneesissa. Virtaa tuntui olevan reilusti, mutta en ratsastanut koska luvassa on kuitenkin varsin intensiiviset pari viikkoa - tietysti vaihdellen "rankempaa" ja kevyempää menoa, mutta joka tapauksessa vähän erilaista rasitusta kuin viime aikojen maastoilupainotteinen ratsastus. 
Ruuna vaikutti kotiutuneen hienosti, ainakin harjassa ja hännässä oli olkia eli yöllä on levätty antaumuksella. 

Tänään sain ensimmäiset, positiiviset kommentit pikkumiehen hienoudesta! :) Eli tästä se lähtee, kevään säännölliset treenit ovat alkaneet.  Torstaina pitäisi mennä itse tunnille, sitä odotan todella innolla. 
Nyt tuntuu hassulta kun hevonen on täyshoitolassa, sisäoppilaitoksessa, ratsastettu jo päivällä, ja silti haluaisin joka päivä ajella sinne katsomaan! Yhtenä syynä ovat tietysti myös kivat tutut ihmiset.  

Parin viikon päästä Totti siirtyy pysyvämmin uudelle tallille - kyseisen maneesitallin lähelle ystäväni pikkutalliin, jotta valmennuksissa käyminen olisi jatkossa mahdollisimman helppoa. 
Totin ajo-opetus ja alkuratsutus tehtiin erittäin hyvin ja ammattitaidolla edellisessä paikassa, mutta oma kaipuuni valmennuksiin (ja etenkin tutun valmentajan, ko.maneesitallin omistajan valvovan silmän alle) kasvoi liian suureksi niin oli pakko tehdä päätöksiä. Tallimatka piteni hiukan, mutta nyt tallit sijoittuvat kodin ja työpaikan väliin mikä ainakin periaatteessa vähentää hieman viikottaisia kilometrejä.

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, miten ihanaa on että on erilaisia talleja eri tarpeisiin, erilaisia tuttuja heppaporukoita. Itse olen joskus vähän turhankin tuuliviiri, mutta silti olen onnistunut pitämään omia hevosia melkein 15 vuoden ajan, polttamatta siltoja mihinkään suuntaan. Jokainen talli jossa hevoseni ovat asuneet, on sellainen mistä voisin kysyä tallipaikkaa mikäli olisi tarpeen. Elämä kuljettaa eri suuntiin mutta on hyvä olla turvaverkkoja. :) 

lauantai 3. tammikuuta 2015

Karvaton sporttisuokki

Eilen toteutui yksi monta viikkoa suunniteltu asia, eli Totin klippaus tallinpitäjän tekemänä.

 Koska kyseessä oli ensikertalainen (siis hevonen :D) sai se korviinsa täytettä ääntä vaimentamaan. Ja hyvin meni, välillä hienoista jännittämistä mutta suurimman osan ajasta pieni ruuna oli varsin lunki. 

Karvat jätettiin päähän, jalkoihin ja satulan alle. 
Olisin halunnut ottaa kunnon ennen-jälkeen- rakennekuvat, mutta säiden haltijat päättivät toisin ja toimittivat myrskytuulta ja koko päivän jatkunutta sadetta. Täytyy ottaa joku päivä se Jälkeen-kuva koko hevosesta. 


Ja luonnollisestikin, sydän takapuolen päällä. 

Klippauksen jälkeen Totti sai päälleen uuden (FB-kirppikseltä bongatun) tallitoppaloimen sekä tietenkin sen päälle sateenpitävän loimen. 



Tajusin muuten että 14 vuoden hevosenomistajuuteni aikana en ole ikinä klipannut omia hevosiani. Aiemmin ei vaan tuntunut olevan tarvetta.

Joku linja klipatun hevosen loimituksen osalta on onneksi jo mielessä kun olen tuttuja seurannut. Esimerkiksi kaulan suojaamisessa ja ratsastusloimien käytössä tuntuu kuitenkin olevan hyvin paljon eroja käytännöissä. Hyviä vinkkejä vastaanotan mielelläni. :)