Painajainen joka melkein toteutui

Kuulumispostaus on puolitiessään, mutta tämä ajoi nyt edelle. Julkaisupäivästä huolimatta ei ole aprillipilaa (olisikin).

Talli jolla Totti asustaa, on isohkon asfalttitien vieressä. Tämä on oikeastaan ainoa isompi miinus tallilla. Pari sellaista kertaa muistan kun joku karannut hevonen on painellut tielle mutta yleensä onneksi jäävät pihaan tai läheiselle pellolle.

Meillä oli Totin kanssa oikein onnistunut Sarahin valmennus viikko sitten sunnuntaina. Maanantaina menin vielä maneesissa, pienet kertaukset valmennuksesta jonka jälkeen rentoa isoa laukkaa molempiin suuntiin sekä rennot loppuravit. Tiistaina oli ajatuksena pitää kävelytyspäivä palautumisen merkeissä.

Aurinko paistoi ja linnut lauloivat, pistin aurinkolasit päähän, tallikenkinä toimivat kumpparit jalkaan. En vaihtanut siistejä työfarkkuja ratsastushousuihin. Laitoin Totille suitset päähän, en kuitenkaan liinaa tai ketjunarua koska aina se on suitsien kanssa käyttäytynyt kotipihassa.
Samantien oli selvää että nyt ei ollut väsymystä tippaakaan vaan ennemmin kevättä rinnassa. Pientä röhkimistä vaikka kävelikin päällisin puolin nätisti vieressäni. Parkkipaikalla pari pikku loikkaa ja siitäkin vielä tasaantui. Sitten tallin pihassa Totti säpsähti jotain ja säntäsi kylkimyyryä poispäin niin vauhdilla että menetin tasapainoni, jota se säikähti vielä enemmän ja rykäisi minut kumoon tallipihan kovalle hiekalle. Ihan ohikiitävän hetken raahauduin sen perässä jonka jälkeen ohjat pääsivät irti kädestä.
Se laukkasi tallin talon ympäri niin lujaa ettei vähän matkan päässä seissyt kaveri ehtinyt sitä vastaan. Villin ja vapaan hevosen matka jatkui pihatietä pitkin asfalttitietä kohti. Lähdin juoksemaan täysillä tallin läpi, ehtiäkseni vastaanottamaan Tottia tien päädyssä. Olin kuitenkin ihan hitusen liian hidas ja villiintynyt hevonen paineli asfalttitielle.

Tiellä liikennöinyt tukkirekka oli ilmeisesti vasta kääntynyt tielle hitaassa vauhdissa ja pysäytti tallin tienhaaraan. Hevonen lähti kaupunkia kohti, menin sen perässä tien keskellä jotta tukkirekka ja sen perään pysähtyneet autot tajusivat pysyä paikoillaan. Vastaan ei tullut yhtäkään autoa. 
Totti kääntyi seuraavasta tienhaarasta kohti naapurin kotitallia. En tiedä palauttiko naapurin hevosten huolestunut hörinä sen "maan pinnalle", mutta karkulainen kääntyi kohti kotia, heinä/laidunpellon ja tien välissä olevalle kaistaleelle. Tuolta peltokaistaleelta sain sen kiinni.

Ohjat olivat menneet toisen etujalan ympäri, avasin ne tutisevilla sormilla. Tallityöntekijä avasi meille portin naapurin pellolle jolloin pääsimme kauemmas tiestä. Kun sain hevosen pesupaikalle, se suorastaan tärisi. Aloin jo laittamaan sille suojia ja mutisin juoksutuksesta jotta näkisin miten liikkuu, kun adrenaliinin laskiessa tunsin että polvissa kirveltää. Vilkaisin alaspäin ja totesin verta olevan molemmissa polvissani reilusti, niin paljon ettei mistään laastareista ollut apua. Vein hevosen kuitenkin maneesiin ja talutin hetken, niin että molempien hengitys tasaantui.

Tuossa oli niin ison, aivan lopullisen katastrofin ainekset että en oikein pysty edes ajattelemaan asiaa. Samana iltana tärisytti ja itketti kotona ja nukuin hyvin katkonaisesti seuraavan yön. Nyt pitää tietysti keskittyä siihen että kaikki osapuolet ovat hengissä ja ainakin päällisin puolin hyvissä voimissa, eli kaikki jossittelut ovat turhia.

Vielä näyttää siltä, että otin itse isoimmat arvet tapahtuneesta. Polvien paranemisessa kestää jokusen hetken, ja menneenä viikonloppuna delegoinkin luottokavereita Totin selkään. Tuota ennen juoksutin kaksi päivää putkeen, teettäen siirtymistä toisensa perään eli kunnon kuuliaisuusharjoituksia. Kaikki taluttelut paikasta toiseen on varotoimena hoidettu ketjunarun kanssa ja Totti onkin ollut aivan normaali, kevyesti käsiteltävä ja kiltti oma itsensä.

Kuten edellisestä ehkä huomaa niin vaikein asia on luottamus - sekä itseeni että hevoseen. Nyt kun pitäisi olla aivan täysin normaalisti ja viilipyttynä, suorastaan korostetun varma ja rauhallinen, vaatii todella paljon ajatustyötä etten ala itse säpsähtelemään ja ajattelemaan "nyt se lähtee". Ajattelen melko kauhulla myös tulevan silmäoperaation (pieni teaseri ) jälkeistä muutaman viikon toipilasaikaa. Siihenkin on onneksi vielä muutama viikko ja saattaa siirtyä vielä eteenpäinkin.