Ulkona asfalttiviidakossa

Heippa kaikille ja terveisiä Helsingistä! 

Tänään mä pääsin ulos - illalla varjoisaan aikaan, monen päivän karsinassa seisomisen jälkeen. Tai eihän tässä ole ollut kuin yksi-kaksi-kolme päivää, mutta pitkältä ajalta se tuntuu tällaiselle maalaispojalle joka on tottunut ulkoilemaan yötäpäivää viimeisen kuukauden ajan. Tarha on pieni ja kova, ja tätä kovaa maata on täällä ihan joka paikassa. Ei ruohoa, ei pehmeää hiekkaa eikä kuraa. Ja autojen ääniä kuuluu paljon enemmän kuin kotona. Viereisessä tarhassa oli joku kaveri joka näytti Elvikseltä, mutta ei se Elvis ollut. Mahtoiko edes huomata meikäläistä, vähän olisin ollut seurankipeä mutta ei väkisin jos ei toinen halua yhtään seurustella.

Täällä ei ole MITÄÄN tekemistä, paitsi joka päivä laitetaan pieni känni päälle ja henkilökunta hakee tutkimushuoneeseen. Sitten otetaan huppu pois ja sorkitaan silmää, ja kaiken kukkuraksi myös jalkaa jossa on haava. Siitä en oikein tykkää mutta pienessä pöhnässä moni asia menee helpommin. Sitten yritin olla tosi avulias kun kuulin että henkilökunta harkitsi kanyylin poistamista, en siis enää tartte kipulääkettä suoraan suoneen, jee! Poistin sen kanyylin ihan itse kun oli vähän tylsää. Se oli paljon hauskempi ja haastavampi juttu kuin karsinaan laitettu leikkipallo. Henkilökunta kyllä sanoi että olisi hekin sen poistaneet, mutta mä olinkin nopeampi! Hehee! Silmässä on vielä kanyyli jonka kautta laitetaan lääkettä monta kertaa päivässä. Ja taitaa ne jotain kipulääkkeitä ja sulfaa ruokaankin piilottaa, niin kuiskuttelivat. Kilttinä poikana syön kuitenkin kaiken, ruoka ruunan tiellä pitää. 

Mamma kävi katsomassa ja talutteli vähän aikaa käytävällä, sen jälkeen pääsin sinne tarhaan. Ei se joka päivä käy kun on kuulemma sen verran pitkä matka, melkeen Turuust asti. Ja paikallinen henkilökunta hoitaa meitiä parhaansa mukaan. Ehkä pääsen uudestaankin tarhailemaan asfalttiviidakkoon. Oikea Helsinki City Boy!