Cassu tuli meille viisivuotissyksynä, se löytyi Cajus Aminoffin tallilta Espoosta josta muutti ensin Gumbölen tallille. Cajuksen talliin se oli tullut neljävuotiaana ja viisivuotiaana sillä oli takanaan hyvä peruskoulutus. Koska olin 17-vuotias enkä omistanut ajokorttia, oli tallin edellytyksenä että sinne pääsee bussilla helposti. Paperit omistajanvaihdoksesta tehtiin vuonna 2000, ihan syyskuun alussa.
Cassun sukutaulun näkee tarkemmin Sukupostista, sen isä oli Koniak joka astui Suomessa kaiketi vain yhden kauden, ja emä Ceratka jota kävin jopa kerran katsomassa. Cassu oli melko puolalaistyyppinen, pieni ja pyöreä arabi.
 |
| Cassu Gumbölessä vuonna 2000 |
 |
| Arabinäyttelyssä 2002 |
En vieläkään tiedä mikä sai vanhempani suostumaan hevosen hankintaan. Ehkä se oli ratkaisevana tekijänä, että mukana oli myös aikuinen isoveljeni joka haaveili matkaratsastuksesta harrastuksena (se selittänee rotuvalintaa :)). Voin kyllä sanoa että tässäkin tapauksessa tuli yllätyksenä sponsoreille, että pelkkä tallimaksu ei riittänytkään vaan tarvittiin myös valmennuksia viikottain, parhaassa pahimmassa tapauksessa sekä koulu- että estetunneilla. Cassua myös ratsutettiin välillä sekä kouluvalmentajani että toisen tallilaisen toimesta. Vaikka tuosta ei selvitty ilman hampaiden kiristelyä ja neuvotteluja kotona niin olen lopun ikääni kyllä kiitollinen vanhemmilleni!
Gumbölen talli oli 40 hevosen maneesitalli johon mahtui kaikenlaista menijää. Vaikka suuri osa asukeista oli ihan "eri kaliiberia" kuin puskaratsastajasisarukset ponikokoisen arabinsa kanssa, niin kyllä tuosta paikasta on mukavia muistoja. Tarhausaika oli tosin tuohon aikaan max. neljä tuntia päivässä ja iltaisin sai tarhata itse hiekkatarhoihin varauslistan mukaan. Viikonloppuisin tarhattiin itse eli tarhat varattiin listalta ja sovittiin läheisimpien tallikaverien ringissä, kuka tulee tarhaamaan aamulla ja kuka ottaa hevoset sisälle.
Gumbölen maastoissa menin rohkeasti yksinkin, 17-vuotias tyttö viisivuotiaalla arabillaan. Aina tulimme samaa matkaa takaisin maastosta! Kohtasimme heti ensimmäisenä syksynä jopa hirvestäjäporukan jolla oli tuore saalis mukanaan peräkärryssä. Cassu haistoi hirven ja jähmettyi, ja siinä odotimme kunnes auto peräkärryineen pääsi meidän ohitse.
Heti ensimmäisen talven aikana saimme ensimmäiset kokemukset myös satulaongelmista sekä virustaudista joka sai aikaan pienen yskän, ja sitten käveltiinkin kuukausi. Keväällä tipuin ensimmäistä kertaa kun menin maneesissa ilman satulaa ja maneesin pikkuovesta vilahti laitumella juokseva hevonen. Myös veljeni ratsasti melko aktiivisesti alkuajan, mutta hänen elämäntilanteensa muuttui siten että Cassulla kävi myös vuokraaja, ikäiseni lukiolaistyttö.
Seuraavana kesänä olin menossa leiriapulaiseksi tutulle ratsastuskoululle Salon seudulle ja halusin Cassun tietysti mukaani. Vedin maastoja leiriläisille, Cassu taisi juosta jonkun tunninkin leirien mittaan ja viikonloppuisin maastoilin sillä itsekseni. Leirielämä sai aikaan kaipuun "maalle", pidempien tarhausaikojen ja pienemmän tallin piiriin. Emme siis enää palanneet Gumböleen vaan Cassu meni syksyllä Karjaalle Billnäsiin. Kuljin junalla Espoosta muutamana arkipäivänä viikossa sekä viikonloppuisin. Karjaalla lainasin veljeni pyörää tai kävelin asemalta Billnäsiin, ratsastin ja hankkiuduin takaisin juna-asemalle. Joskus toki sain autokyydinkin mutta kyllä mieleen on jäänyt juna-aikataulujen kyttäys sekä nuo matkat asemalta Billnäsiin. Billnäs oli ihana paikka ja pääsin tunneillekin hyvin, mutta matka oli kyllä melkoionen rasite. Aloimme siis etsimään tallipaikkaa lähempää Espoota, kun olin sopivasti saamassa autokoulunkin päätökseen.
Sopiva tallipaikka löytyikin Kirkkonummen Kylmälästä. Tuo aika on mielessäni jotenkin "sitten päästiin asiaan"- tyyppinen kausi! Löytyi loistava valmentaja joka myös ratsasti Cassua. Löytyi aivan ihana talliporukka ja hyviä maastoja. Edistystä tapahtui ja päästiin vähän kisoihinkin. Koska Pohjois-Kirkkonummen alueella on talleja kuin sieniä sateella, oli muutamia kisoja ihan ratsastusmatkan päässä. Oli muuten vinkeä tunne laukkailla metsätiellä ja miettiä että kohta mennään kouluradalle! Lähistöllä oli ratsastuskoulu jonka pihapiirissä oli pieniä maastoesteitä, lampi ja jopa ravirata (eli siis laukkarata :)). Me teinit, minä ainoana täysi-ikäisenä, viiletimme noissa maisemissa aikamoisia maastoja. Kerran otimme laukkakisaa parhaan kaverini ja hänen arabiruunansa Ramzin kanssa... Yleisemmin vaan treenasimme veteen menoa ja sieltä tuloa, sekä ylöshyppyä/alashyppyä ihan maastolenkkien yhteydessä. Tuo oli aikaa ennen kännykkäkameroita, joten valitettavasti noista legendaarisista reissuista ei ole kuvamateriaalia.
Cassulla kävi tuohon aikaan vuokraaja jonka kanssa olemme edelleen yhteyksissä ja joka muuten vinkkasi minulle Totin emän Viivin olevan myynnissä!
Tuo vuokraajan kokeilukerta oli aivan ikimuistoinen, sillä katsoin suu auki ihaillen kun "kokelas" ratsasti Cassulla. Tamma oli tasaisessa muodossa ja täysin tyytyväinen ja pehmeä vaikka itselläni oli vaikeampi kausi tuolloin. Sitten vuokraaja halusi nähdä kun minä ratsastan, omalla hevosellani. Oma reaktioni oli siinä kohtaa suunnilleen, että onko pakko? ;)
Cassu kävi kaverini kanssa myös Laaksolla derbyestetreeneissä, ja sai palautetta että "laukkaa vaikka kuuhun". Kaverini hyppäsi sen kanssa myös muutamia estekisoja. Ekat kisat mentiin Wintecin koulusatulalla... Sitten jossain kohtaa hankin koulupenkin kaveriksi Wintecin Close Contact- estesatulan. Nuo olivat Cassun "pitkäikäisimmät" (eli siis pisimpään sopivat) satulat. Veinpä Cassun + lainakuskin sekä toisen kaverini hevosensa kanssa jopa Hangon Sea Horse Weekin alueluokkia hyppäämään, tuoreen pikku E-kortin kanssa. Estekisoissa ei tullut sen kummempaa menestystä - kun esteet nousivat niin kiellot olivat riesana myös kokeneemman kuskin kanssa. Itse hyppäsin Cassun kanssa lähinnä 60-70cm luokkia.
Tuo arabitamma hyppäsi parhaimmillaan mielettömän hyvällä tekniikalla ja varovasti, mutta oli luonnostaan hieman epävarma. Hyppääminen sen kanssa oli pahimmillaan extreme- urheilua jossa kaahattiin ja kielleltiin, mutta yleisesti meno tasaantui kun hyppääminen valmennuksissa oli säännöllistä. Oikein kuumetessaan se lähti esteelle turhan kaukaa ja saattoi vielä potkaista takajalkansa liioitellun suoraksi esteen päällä. Ponikokoinen arabi meni kevyesti 5 askeleen hevosvälin neljällä laukalla... Sen bravuurina oli myös kiskaista kaula pitkäksi (ts. ohjat miltei pois käsistä) hypystä laskeutumisen yhteydessä. Kun suussa oli suora kumikuolain, väheni tuo kiskominen eli ongelma oli selvästi satulan päällä, ratsastajassa joka ei antanut tarpeeksi vapautta hypyn aikana. Muistan kyllä yhden valmentajan kohotelleen kulmiaan kun tulin tunnille aiemmin kaahanneen hevosen kanssa suoralla kumikuolaimella, mutta taisi se mennä rennommin kun aikaisemmin.
Vuonna 2003 muutin välivuoden jälkeen AMK-opiskelujen perässä Saloon, ja hevonen lähti luonnollisesti mukaani. Sain sille tallipaikan Salon lähistön ratsastuskoululta, jonka tarhausaika oli Gumböleen verrattavissa. Kaverini kuitenkin markkinoi onnistuneesti Meri-Teijon tallia samalla kun Cassu alkoi potkia tallin seiniä lyhyen tarhauksen turhauttamana, ja Teijosta tuli Kylmälän jälkeen seuraava "oikea kotitalli". Teijolla hevoset olivat siihen aikaan yleisesti yötä päivää laitumella kesäkuusta elokuuhun ja talvella tarhassa ainakin 8-16. Teijolla viihdyimme neljä vuotta ja valmentauduimme vaihtelevalla aktiivisuudella.
Olin keväällä 2006 vaihto-opiskelemassa Ruotsissa ja sillä aikaa ystäväni piti Cassusta huolta, hoiti kengitykset ja sumpli vuokraajan menot. Kun palasin Ruotsista, olikin osuudekseni jäänyt melkein vaan maastoilu. Cassu vähän jallitti yhtä vuokraajaa olemalla tosi nihkeä pihasta poistumisen jälkeen. Kun itse hyppäsin selkään, se kuitenkin suuntasi heti reippaassa käynnissä kohti maastoja. Aiemmin mainittujen ponimaastojen lisäksi meillä oli paljon rauhallisempiakin hyviä reissuja. Cassun kanssa jäi selkäytimeen ajatus eteenpäin ajattelusta laukassa, kuitenkin niin että ylävartalo pysyy suht pystyssä. Nuorena se harrasti sivuloikkia sekä äkkipysähdyksiä. Nämä kuitenkin vähenivät ajan mittaan. Meillä oli hyvin toimiva sopimus maastoilun osalta - laukassa sai mennä reippaasti, mutta kävelykin sujui rauhallisesti pitkin ohjin.
Opiskelujeni vuoksi Cassulla oli välttämätöntä olla vuokraajia, joskus jopa kaksi kerrallaan jolloin itselleni jäi vain pari päivää viikossa. Joidenkin vuokraajien kanssa hevosella synkkasi mainiosti, joidenkin taas ei. Eräälle se ei esimerkiksi antanut kiinni tarhasta - jotain mitä ei tapahtunut kenellekään muulle hevosen kanssa toimineelle..?
Kun ostin asunnon syksyllä 2008, piti etsiä maneesitallia edullisempi tallipaikka. Viimeisen puoli vuotta Cassu asui ihanalla pienellä islanninhevostallilla. Tallinpitäjä piti huippuhyvää huolta hevosista ja hevoset saivat olla pitkän päivän ulkona. Parin aiemman lievän jännevamman jälkeen liikunta oli tuolloin jo melko kevyttä ja maastoilupainotteista. Kovalla pakkasellakin saatoin ottaa hevosen tarhasta, laittaa suitset päähän, hypätä toppaloimen päälle ja lähteä ilman satulaa köpöttelemään maastoon, eli jonkunlainen "ponimeininki" pysyi loppuun asti. :)
Satuloita meillä oli vuosien mittaan käytössä monenlaisia. Erään satulansovittajan sanoin, on vaikeaa löytää sopivaa satulaa jos selkä on leveä ja pyöreä mutta etujalat tulevat samasta reiästä ulos. Edellä mainitut Wintecit, sitten oli erilaisia Kieffereitä joista ponikoulusatula oli paras. Näiden jälkeen oli Cliff Barnsbyn Esprit-estesatula joka oli kuin "nenä päähän", siinä itse asiassa Ypäjän satulasepät myivät minulle oman satulansa koska olisi kestänyt niin kauan saada vastaava uusi satula maahantuojalta. Näin hyvästä palvelusta olenkin ikuisesti kiitollinen. :) Viimeisenä satulana oli Fhoenix-merkkinen joustorunkoinen koulusatula.
Toukokuisena iltana vuonna 2009 olin ollut kaupungilla vähän ostoksilla, tulossa oli helatorstain ylimääräinen vapaapäivä. Kotona arvoin kovasti tallille menoa mutta päätin lähteä vielä käymään, vaikka ihan vaan vähän syöttelemään vihreää kun laidunkausi oli jo lähellä. Tallille oli matkaa n.15 kilometriä kotoani. Kun olin matkan puolivälissä, kännykkä hälytti ja näin tallinpitäjän soittavan. Cassu oli kaatunut tarhassa, pystyyn noustessa oli kuulunut rusahdus/paukahdus ja nyt hevonen seisoi kolmijalkaisena. Paahdoin tallille loppumatkan kuin viimeistä päivää. Päivystävä eläinlääkäri teki lähetteen Viikkiin, sanoi että kannattaa lähteä matkaan jos hevonen pitää YHTÄÄN jalkaansa maassa ja pitihän se. Toinen vaihtoehto olisi ollut lopettaa siihen paikkaan.
Paketoimme jalan pinteleillä ja jännesuojalla ja sitten piti enää lastata traileriin hevonen joka ei halunnut ottaa askelia eteenpäin. Loppujen lopuksi olin itse työntämässä kankusta kun tallinpitäjän mies oli pääpuolessa, saimme hevosen koppiin ja pääsimme matkaan. Viikissä Cassu kuitenkin lastautui trailerista päällepäin normaalisti kävellen (kipushokki/adrenaliinin vaikutus?) ja diagnoosia arvottiinkin hetken aikaa. Röntgenistä löytyi murtuma etupolven karpaaliluiden tienoilta, sen tarkemmin en valitettavasti muista nyt vuosien jälkeen. Diagnoosi oli luokkaa "nuorilla ravureilla näitä korjataan koko ajan leikkauksella".
Jalka paketoitiin "salaojanputkenpätkän" näköisellä virityksellä ja tammani jäi kipulääkittynä klinikan karsinaan odottelemaan kirurgia. Helatorstaiksi ei kirurgia hälytetty paikalle eikä perjantainakaan tapahtunut muuta konkreettista kuin hieman uusia tutkimuksia parin eri lääkärin toimesta. Vielä viikonlopun ajan jouduimme odottelemaan leikkaavaa kirurgia. Muistan tiukanneeni moneen kertaan kannattaako vammaa lähteä leikkaamaan 14- vuotiaalta harrastehevoselta, ja joka ikinen lääkäri antoi positiivisen ennusteen. Leikkaus aikataulutettiin tiistaiaamuksi, siinä vaiheessa hevonen oli seissyt klinikalla lähes viisi päivää.
Leikkauksen aikana oli tullut esille uutta tietoa - murtuma olikin odotettua isompi eikä aiottua ruuvia saatu paikoilleen. Ratkaisuna oli muutaman irtopalasen poistaminen ja jalan paketointi, odotusarvona että murtuma luutuu ja lopputuloksena olisi silloinkin ollut toimiva jalka. Kirurgi soitti minulle heti leikkauksen jälkeen tästä uudesta tiedosta. Uusi puhelu tuli melko pian tämän jälkeen - Cassu oli pyrkinyt heräämössä ylös mutta korjattu polvinivel oli luhistunut eikä mitään ollut enää tehtävissä. Olin aivan klinikan nurkilla ja lopetuksen kanssa odotettiin ne pari minuuttia että pääsin paikalle. Surullisin hetki oli, kun menin heräämöön ja Cassu selvästi tunnisti minut. Kotiin lähdin mukanani jouhia, riimu sekä ruiskuun laitetut irtopalat jotka leikkaava lääkäri oli säästänyt.
Cassun leikkausta näytettiin myös Eläinsairaala-ohjelman viimeisessä jaksossa. Oli melko aavemaista katsoa telkkarista tuota ohjelmaa puolen vuoden päästä. Muutama tuttava on kommentoinut ettei olisi antanut lupaa kuvauksille, mutta toisaalta - silloinhan ennuste oli erittäin positiivinen, enkä oikein osannut ajatella miksi en antaisi lupaa dokumentointiin. Täytyy tosin sanoa, että tuotantoyhtiön jälkikäteen lähettämän kortin "Kerro lemmikkisi kuulumiset kotisivuillamme" kanssa olisi voinut käyttää hieman pelisilmää... Tämä siis ihan huumorilla heitettynä näin melkein kahdeksan vuotta jälkikäteen!
Nykyinen tallinpitäjä/valmentaja on monesti sanonut ettei osaisi nähdä minua arabin kanssa. Itse olen oikeastaan samaa mieltä, Cassu oli aivan erikoislaatuinen, en osaisi lähteä liikkeelle nollasta. Haaveilin aikani myös Cassun astuttamisesta joko isolla ponilla, pienellä PV:llä tai puhtaalla arabilla, orisuunnitelmiakin oli valmiina. Opiskeluaikana astutusta ei oikein voinut miettiä ja sitten se vaan jäi, viimeiset mietinnät kävin sinä aikana kun odotin vielä hevoseni kotiutumista, että jos se tästä selviää niin sitten siemennetään tänä kesänä.
Pahoittelut tästä tajunnanvirtaa täynnä olevasta tekstistä. On ollut luonnoksissa pitkään, ja nyt sain lisättyä kuvat ja julkaisuun asti. Seuraavassa sitten taas Totin kuulumisia. :)
Gumbölen talli oli 40 hevosen maneesitalli johon mahtui kaikenlaista menijää. Vaikka suuri osa asukeista oli ihan "eri kaliiberia" kuin puskaratsastajasisarukset ponikokoisen arabinsa kanssa, niin kyllä tuosta paikasta on mukavia muistoja. Tarhausaika oli tosin tuohon aikaan max. neljä tuntia päivässä ja iltaisin sai tarhata itse hiekkatarhoihin varauslistan mukaan. Viikonloppuisin tarhattiin itse eli tarhat varattiin listalta ja sovittiin läheisimpien tallikaverien ringissä, kuka tulee tarhaamaan aamulla ja kuka ottaa hevoset sisälle.
Gumbölen maastoissa menin rohkeasti yksinkin, 17-vuotias tyttö viisivuotiaalla arabillaan. Aina tulimme samaa matkaa takaisin maastosta! Kohtasimme heti ensimmäisenä syksynä jopa hirvestäjäporukan jolla oli tuore saalis mukanaan peräkärryssä. Cassu haistoi hirven ja jähmettyi, ja siinä odotimme kunnes auto peräkärryineen pääsi meidän ohitse.
Heti ensimmäisen talven aikana saimme ensimmäiset kokemukset myös satulaongelmista sekä virustaudista joka sai aikaan pienen yskän, ja sitten käveltiinkin kuukausi. Keväällä tipuin ensimmäistä kertaa kun menin maneesissa ilman satulaa ja maneesin pikkuovesta vilahti laitumella juokseva hevonen. Myös veljeni ratsasti melko aktiivisesti alkuajan, mutta hänen elämäntilanteensa muuttui siten että Cassulla kävi myös vuokraaja, ikäiseni lukiolaistyttö.
Seuraavana kesänä olin menossa leiriapulaiseksi tutulle ratsastuskoululle Salon seudulle ja halusin Cassun tietysti mukaani. Vedin maastoja leiriläisille, Cassu taisi juosta jonkun tunninkin leirien mittaan ja viikonloppuisin maastoilin sillä itsekseni. Leirielämä sai aikaan kaipuun "maalle", pidempien tarhausaikojen ja pienemmän tallin piiriin. Emme siis enää palanneet Gumböleen vaan Cassu meni syksyllä Karjaalle Billnäsiin. Kuljin junalla Espoosta muutamana arkipäivänä viikossa sekä viikonloppuisin. Karjaalla lainasin veljeni pyörää tai kävelin asemalta Billnäsiin, ratsastin ja hankkiuduin takaisin juna-asemalle. Joskus toki sain autokyydinkin mutta kyllä mieleen on jäänyt juna-aikataulujen kyttäys sekä nuo matkat asemalta Billnäsiin. Billnäs oli ihana paikka ja pääsin tunneillekin hyvin, mutta matka oli kyllä melkoionen rasite. Aloimme siis etsimään tallipaikkaa lähempää Espoota, kun olin sopivasti saamassa autokoulunkin päätökseen.
Sopiva tallipaikka löytyikin Kirkkonummen Kylmälästä. Tuo aika on mielessäni jotenkin "sitten päästiin asiaan"- tyyppinen kausi! Löytyi loistava valmentaja joka myös ratsasti Cassua. Löytyi aivan ihana talliporukka ja hyviä maastoja. Edistystä tapahtui ja päästiin vähän kisoihinkin. Koska Pohjois-Kirkkonummen alueella on talleja kuin sieniä sateella, oli muutamia kisoja ihan ratsastusmatkan päässä. Oli muuten vinkeä tunne laukkailla metsätiellä ja miettiä että kohta mennään kouluradalle! Lähistöllä oli ratsastuskoulu jonka pihapiirissä oli pieniä maastoesteitä, lampi ja jopa ravirata (eli siis laukkarata :)). Me teinit, minä ainoana täysi-ikäisenä, viiletimme noissa maisemissa aikamoisia maastoja. Kerran otimme laukkakisaa parhaan kaverini ja hänen arabiruunansa Ramzin kanssa... Yleisemmin vaan treenasimme veteen menoa ja sieltä tuloa, sekä ylöshyppyä/alashyppyä ihan maastolenkkien yhteydessä. Tuo oli aikaa ennen kännykkäkameroita, joten valitettavasti noista legendaarisista reissuista ei ole kuvamateriaalia.
 |
| Seurakisoissa 2002, satula ehkä hieman lavoilla? ;) |
Cassulla kävi tuohon aikaan vuokraaja jonka kanssa olemme edelleen yhteyksissä ja joka muuten vinkkasi minulle Totin emän Viivin olevan myynnissä!
Tuo vuokraajan kokeilukerta oli aivan ikimuistoinen, sillä katsoin suu auki ihaillen kun "kokelas" ratsasti Cassulla. Tamma oli tasaisessa muodossa ja täysin tyytyväinen ja pehmeä vaikka itselläni oli vaikeampi kausi tuolloin. Sitten vuokraaja halusi nähdä kun minä ratsastan, omalla hevosellani. Oma reaktioni oli siinä kohtaa suunnilleen, että onko pakko? ;)
 |
| Kylmälässä Mosabackan kotitallilla |
Cassu kävi kaverini kanssa myös Laaksolla derbyestetreeneissä, ja sai palautetta että "laukkaa vaikka kuuhun". Kaverini hyppäsi sen kanssa myös muutamia estekisoja. Ekat kisat mentiin Wintecin koulusatulalla... Sitten jossain kohtaa hankin koulupenkin kaveriksi Wintecin Close Contact- estesatulan. Nuo olivat Cassun "pitkäikäisimmät" (eli siis pisimpään sopivat) satulat. Veinpä Cassun + lainakuskin sekä toisen kaverini hevosensa kanssa jopa Hangon Sea Horse Weekin alueluokkia hyppäämään, tuoreen pikku E-kortin kanssa. Estekisoissa ei tullut sen kummempaa menestystä - kun esteet nousivat niin kiellot olivat riesana myös kokeneemman kuskin kanssa. Itse hyppäsin Cassun kanssa lähinnä 60-70cm luokkia.
 |
| Tyylinäyte |
 |
| Estevalmennuksessa Teijolla 2006 |
Vuonna 2003 muutin välivuoden jälkeen AMK-opiskelujen perässä Saloon, ja hevonen lähti luonnollisesti mukaani. Sain sille tallipaikan Salon lähistön ratsastuskoululta, jonka tarhausaika oli Gumböleen verrattavissa. Kaverini kuitenkin markkinoi onnistuneesti Meri-Teijon tallia samalla kun Cassu alkoi potkia tallin seiniä lyhyen tarhauksen turhauttamana, ja Teijosta tuli Kylmälän jälkeen seuraava "oikea kotitalli". Teijolla hevoset olivat siihen aikaan yleisesti yötä päivää laitumella kesäkuusta elokuuhun ja talvella tarhassa ainakin 8-16. Teijolla viihdyimme neljä vuotta ja valmentauduimme vaihtelevalla aktiivisuudella.
Olin keväällä 2006 vaihto-opiskelemassa Ruotsissa ja sillä aikaa ystäväni piti Cassusta huolta, hoiti kengitykset ja sumpli vuokraajan menot. Kun palasin Ruotsista, olikin osuudekseni jäänyt melkein vaan maastoilu. Cassu vähän jallitti yhtä vuokraajaa olemalla tosi nihkeä pihasta poistumisen jälkeen. Kun itse hyppäsin selkään, se kuitenkin suuntasi heti reippaassa käynnissä kohti maastoja. Aiemmin mainittujen ponimaastojen lisäksi meillä oli paljon rauhallisempiakin hyviä reissuja. Cassun kanssa jäi selkäytimeen ajatus eteenpäin ajattelusta laukassa, kuitenkin niin että ylävartalo pysyy suht pystyssä. Nuorena se harrasti sivuloikkia sekä äkkipysähdyksiä. Nämä kuitenkin vähenivät ajan mittaan. Meillä oli hyvin toimiva sopimus maastoilun osalta - laukassa sai mennä reippaasti, mutta kävelykin sujui rauhallisesti pitkin ohjin.
Opiskelujeni vuoksi Cassulla oli välttämätöntä olla vuokraajia, joskus jopa kaksi kerrallaan jolloin itselleni jäi vain pari päivää viikossa. Joidenkin vuokraajien kanssa hevosella synkkasi mainiosti, joidenkin taas ei. Eräälle se ei esimerkiksi antanut kiinni tarhasta - jotain mitä ei tapahtunut kenellekään muulle hevosen kanssa toimineelle..?
 |
| Laidunkesää Teijolla 2007 |
Kun ostin asunnon syksyllä 2008, piti etsiä maneesitallia edullisempi tallipaikka. Viimeisen puoli vuotta Cassu asui ihanalla pienellä islanninhevostallilla. Tallinpitäjä piti huippuhyvää huolta hevosista ja hevoset saivat olla pitkän päivän ulkona. Parin aiemman lievän jännevamman jälkeen liikunta oli tuolloin jo melko kevyttä ja maastoilupainotteista. Kovalla pakkasellakin saatoin ottaa hevosen tarhasta, laittaa suitset päähän, hypätä toppaloimen päälle ja lähteä ilman satulaa köpöttelemään maastoon, eli jonkunlainen "ponimeininki" pysyi loppuun asti. :)
Satuloita meillä oli vuosien mittaan käytössä monenlaisia. Erään satulansovittajan sanoin, on vaikeaa löytää sopivaa satulaa jos selkä on leveä ja pyöreä mutta etujalat tulevat samasta reiästä ulos. Edellä mainitut Wintecit, sitten oli erilaisia Kieffereitä joista ponikoulusatula oli paras. Näiden jälkeen oli Cliff Barnsbyn Esprit-estesatula joka oli kuin "nenä päähän", siinä itse asiassa Ypäjän satulasepät myivät minulle oman satulansa koska olisi kestänyt niin kauan saada vastaava uusi satula maahantuojalta. Näin hyvästä palvelusta olenkin ikuisesti kiitollinen. :) Viimeisenä satulana oli Fhoenix-merkkinen joustorunkoinen koulusatula.
Toukokuisena iltana vuonna 2009 olin ollut kaupungilla vähän ostoksilla, tulossa oli helatorstain ylimääräinen vapaapäivä. Kotona arvoin kovasti tallille menoa mutta päätin lähteä vielä käymään, vaikka ihan vaan vähän syöttelemään vihreää kun laidunkausi oli jo lähellä. Tallille oli matkaa n.15 kilometriä kotoani. Kun olin matkan puolivälissä, kännykkä hälytti ja näin tallinpitäjän soittavan. Cassu oli kaatunut tarhassa, pystyyn noustessa oli kuulunut rusahdus/paukahdus ja nyt hevonen seisoi kolmijalkaisena. Paahdoin tallille loppumatkan kuin viimeistä päivää. Päivystävä eläinlääkäri teki lähetteen Viikkiin, sanoi että kannattaa lähteä matkaan jos hevonen pitää YHTÄÄN jalkaansa maassa ja pitihän se. Toinen vaihtoehto olisi ollut lopettaa siihen paikkaan.
Paketoimme jalan pinteleillä ja jännesuojalla ja sitten piti enää lastata traileriin hevonen joka ei halunnut ottaa askelia eteenpäin. Loppujen lopuksi olin itse työntämässä kankusta kun tallinpitäjän mies oli pääpuolessa, saimme hevosen koppiin ja pääsimme matkaan. Viikissä Cassu kuitenkin lastautui trailerista päällepäin normaalisti kävellen (kipushokki/adrenaliinin vaikutus?) ja diagnoosia arvottiinkin hetken aikaa. Röntgenistä löytyi murtuma etupolven karpaaliluiden tienoilta, sen tarkemmin en valitettavasti muista nyt vuosien jälkeen. Diagnoosi oli luokkaa "nuorilla ravureilla näitä korjataan koko ajan leikkauksella".
 |
| Salossa Show-näyttelyssä 6 viikkoa ennen tapaturmaa |
Leikkauksen aikana oli tullut esille uutta tietoa - murtuma olikin odotettua isompi eikä aiottua ruuvia saatu paikoilleen. Ratkaisuna oli muutaman irtopalasen poistaminen ja jalan paketointi, odotusarvona että murtuma luutuu ja lopputuloksena olisi silloinkin ollut toimiva jalka. Kirurgi soitti minulle heti leikkauksen jälkeen tästä uudesta tiedosta. Uusi puhelu tuli melko pian tämän jälkeen - Cassu oli pyrkinyt heräämössä ylös mutta korjattu polvinivel oli luhistunut eikä mitään ollut enää tehtävissä. Olin aivan klinikan nurkilla ja lopetuksen kanssa odotettiin ne pari minuuttia että pääsin paikalle. Surullisin hetki oli, kun menin heräämöön ja Cassu selvästi tunnisti minut. Kotiin lähdin mukanani jouhia, riimu sekä ruiskuun laitetut irtopalat jotka leikkaava lääkäri oli säästänyt.
Cassun leikkausta näytettiin myös Eläinsairaala-ohjelman viimeisessä jaksossa. Oli melko aavemaista katsoa telkkarista tuota ohjelmaa puolen vuoden päästä. Muutama tuttava on kommentoinut ettei olisi antanut lupaa kuvauksille, mutta toisaalta - silloinhan ennuste oli erittäin positiivinen, enkä oikein osannut ajatella miksi en antaisi lupaa dokumentointiin. Täytyy tosin sanoa, että tuotantoyhtiön jälkikäteen lähettämän kortin "Kerro lemmikkisi kuulumiset kotisivuillamme" kanssa olisi voinut käyttää hieman pelisilmää... Tämä siis ihan huumorilla heitettynä näin melkein kahdeksan vuotta jälkikäteen!
 |
| Salon näyttelystä, kuva (c) Leena Kahisaari |
Nykyinen tallinpitäjä/valmentaja on monesti sanonut ettei osaisi nähdä minua arabin kanssa. Itse olen oikeastaan samaa mieltä, Cassu oli aivan erikoislaatuinen, en osaisi lähteä liikkeelle nollasta. Haaveilin aikani myös Cassun astuttamisesta joko isolla ponilla, pienellä PV:llä tai puhtaalla arabilla, orisuunnitelmiakin oli valmiina. Opiskeluaikana astutusta ei oikein voinut miettiä ja sitten se vaan jäi, viimeiset mietinnät kävin sinä aikana kun odotin vielä hevoseni kotiutumista, että jos se tästä selviää niin sitten siemennetään tänä kesänä.
Pahoittelut tästä tajunnanvirtaa täynnä olevasta tekstistä. On ollut luonnoksissa pitkään, ja nyt sain lisättyä kuvat ja julkaisuun asti. Seuraavassa sitten taas Totin kuulumisia. :)
Luin mielenkiinnolla! Kaunis hevonen ja murheellinen päätös tarinalle. Ensihevoset ovat aina erityistärkeitä :)
VastaaPoistaJoo, ensimmäinen hevonen on aina ensimmäinen hevonen! Välillä sitä tulee mietittyä miten nyt osaisi pureutua moniin ongelmiin eri tavalla tänä päivänä - ainakin toivottavasti, tiedä sitten miten käytännössä.. :)
PoistaOi, olipa ihana lukea tämä tarina. Cassu oli kaunis hevonen. Pitkän tien kuljitte yhdessä. Melkein liikutuin tuosta lopusta, niin haikeaa ja surullista.
VastaaPoistaKiitos ihanasta kommentista! :) Hauskaa oli muistella, kaikesta huolimatta!
Poista